Seison 15-vuotiaana koulun käytävällä kemian luokan edessä. "Katsokaa, kun sillä näkyy päänahka (naurua)". Se oli ensimmäinen kerta, jonka muistan, jolloin joku ulkopuolinen on maininnut jotain negatiivista hiuksistani. Jotain mikä liittyy nimen omaan hiustenlähtöön.

Ulkonäkö ei ole koskaan ollut elämässäni sijalla yksi. Ystävyys, terveys, perhe, harrastukset, työ. Siinä asioita, jotka menevät kirkkaasti ohi ulkonäöllisten asioiden. Mutta silti. Silti se ahdistaa, aiheuttaa sosiaalista paniikkia, välillä todella mustia negatiivisia ajatuksia. Hiustenlähtö. Ei helvetti, ei se kuulu tämän ikäisen naisen elämään. Ei pitäisi kuulua. Mutta joka kerta kun katson peiliin, todellisuus muistuttaa asian olemassa olosta.

Olen nyt saapunut tämän asian kanssa sellaiseen satamaan, että minun on pakko saada purkaa ajatuksia ja teen sen blogin muodossa. En ole puhunut tästä asiasta vielä juuri kenellekään. Tämä on se minun elämäni virtahepo olohuoneessa. Ääneen olen asian maininnut miehelleni ja kampaajalleni. Siksi haluan kirjoittaa tästä julkisessa blogissa. Vertaistukea on netistäkin vielä vaikea saada.